Raivo

raivo.jpgRaivo (Otava 2018) on romaani repivistä eroista sekä yrityksestä parantua alkoholismista.
Romaani kirjojen kääntämisestä ja ihmisten kääntymisestä toistensa puoleen ja toisiaan vastaan.
Se, joka syö sydäntä ja kieltä ja lopulta kärpäsetkin katosta.

”Raivo on minusta aivan upea teos, siinä on jotain sellaista ’emotionaalista totuutta’, mitä kirjallisuudelta todella kaipaan. Olen lukenut sen joitain kohtia monta kertaa, siinä on aivan ihmeellistä voimaa. Siitä on tullut minulle tärkeä.” (HS:n teatterikriitikko Maria Säkö)

”Kasassa on melko lailla romaanin ainesta: avioero, mies vaikeine taustoineen, alkoholismi. Ja vielä jännitteinen suhde ystävään, joka sattuu tekemään töitä samalla pienellä alalla, kääntämään unkarilaista kaunokirjallisuutta. Eeva Rohas (s. 1982) saa tavanomaiselta kuulostavaan tarinaan käänteitä ja syvänteitä kirjoittamalla kolmen henkilön monologeja toisessa romaanissaan Raivo. […] Aluksi tuntuu siltä, että nuori alkoholisti Elena kertoo elämästään mahdollisimman suoraan, Rohaksen esikoiskirjan, novellikokoelman Keltaiset tyypit tapaan. Mutta nyt mennään syvemmälle ja pitemmälle. Rakenteeltaan Raivo on lopulta hyvinkin taidokas. Takautumat selventävät vähä vähältä nykyhetkeä. Takaumia saadaan Unkarin-matkaan, ystävyyden ja rakkauden alkuun, myös lapsuuteenkin, sen merkitys myöhempään käyttäytymiseen tulee vähin piirroin selväksi. Lemmikkigekon nimi on muuten Raivo. Sekin joutuu retuutettavaksi. Kuten joutuu itse kukin, eikä ole syytä puhua onnellisesta tai onnettomasta lopusta. Käydään syvällä, mutta ehkä pinnalle päästään astetta kokeneempana.” (Jukka Koskelainen Helsingin Sanomissa sunnuntaina 13.5.2018)

Hitaasti kiihdyttävä Raivo kietoo henkilönsä ja tihenee loppua kohden kuin klassinen skandinaavinen kamarinäytelmä, johon Unkariin sijoittuvat kohdat tuovat sopivan keskieurooppalaisen boordin. Romaanin alkoholistit eivät ole vuosikymmeniä etanolissa marinoituneita ammattilaisdeekuja, vaan kypsymättömiä impulsiivikkoja, jotka oirehtivat henkisiä vaikeuksiaan juomalla. Päihdeongelmat satuttavat aina eniten läheisiä – ja siitä Raivossa on (ihmissuhteiden valtapelin lisäksi) kyse. […] Ajankohtaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä vuoden tai useamman jälkijunassa tuputtavasta säännönmukaisesta tendenssikirjallisuudesta poiketen epäpoliittinen Raivo tarjoaa lukijalle koskettavan ja toiveikkaan kertomuksen. Romaani vaikuttaa allekirjoittavan Paavali Tarsolaisen Ensimmäisessä kirjeessä korinttolaisille ilmaiseman sanoman uskosta, toivosta ja rakkaudesta. […] Tällä kertaa fiktion maailma on pari piirua sisäistyneempi, mikä tekee kokonaisuudesta edeltäjiään persoonallisemman, voimakkaamman – yhdyssanalla sanoen edistysaskeleen.” (Pekka Jäntti Keskisuomalaisessa torstaina 29.3.2018)

”Eeva Rohaksen Raivo kuvaa taitavasti päähenkilöidensä sisäistä maailmaa – ja suomalaisille läpeensä tuttua vitsausta, päihdeongelmaa. Repivästi eroavasta pariskunnasta, heidän nelivuotiaasta tyttärestään sekä perheen elämään liittyvästä, raitistumiseen pyrkivästä alkoholistinaisesta kertova tarina on luettava lähes yhdeltä istumalta. […]” (Gloria, huhtikuu 2018)

”Parasta Eeva Rohasin kolmannessa kirjassa on selkeä, hetkittäin jopa lyyrinen kieli, epäkronologisuus ja moniääninen kerronta. Etenkin Lunan naiivi, mutta merkityksiä luova tapa kertoa asioita nostaa hetkittäin ihokarvat pystyyn.” (Jarmo Teinilä Turun Sanomissa 10.5.2018)

”Tarinan henkilöitä riivaa rehellisyyden ja aidon kohtaamisen puute. Usein on kyse siitä, että edes omista perimmäisistä halusta, ajatuksista ja tunteista ei saa otetta. Ihmeellistä silti, että vaikka ihmiset ovat etäällä toisistaan, he samaan aikaan kietoutuvat yhteen käsittämättömän monimutkaisin tunnesitein. Rohas tuo nämä sidokset esiin upean tarkkanäköisellä tavalla. Kirjailija jättää paljon lukijan mielikuvituksen ja tulkintojen varaan, sillä teksti on tiivistä ja täynnä merkityksiä. Jokaisella lukukerralla tarinasta kuoriutuu esiin jotain, joka aiemmin jäi piiloon. […]” (Marjo Jääskä Etelä-Saimaan Sanomissa 20.6.2018)

”Raivo sykkii avioeroprosessia läpi käyvien Tuulin ja Iljan sydämissä. Raivo on myös heidän tyttärensä Lunan lemmikkigekko. Raivo syö sydäntä ja kärpäsiä, ja Eeva Rohas kirjoittaa sanoihinsa monitasoisia merkityksiä. Alkoholismia ja kääntämistä käsittelevä teos leikittelee herkullisesti erilaisilla tekstilajeilla, intertekstuaalisilla viittauksilla ja vahvoilla kertojaäänillä. Harkittu ja tarkka kokonaisuus kasvaa yhdeksi kevään kiehtovimmista kotimaisista uutuuksista.” (Kotiliesi 5.5.2018, digilehti osoitteessa: https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/kirjallisuus/5-x-kirja-parisuhteesta-erotiikkaa-avioeroja-kolmiodraamaa/)

”Erilaiset ihmiset ja tarinat ovat ehdottomasti romaanin vahvin osa, sillä Raivon henkilöt ovat kaikki inhimillisiä. Ilja ja Elena juovat paetakseen todellisuutta, eivätkä näe, kuinka tuhoavat suhteet läheisiin siinä samalla. Luna näyttää lapsen näkökulman alkoholismiin, kuinka hän pelkää eikä ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu ja reagoi siihen luonnollisella tavalla. Ja Raivo-lisko toimii kaiken keskipisteenä, symbolina, kuinka se elää jokaisen luona ja kuinka se pesiytyy vuorotellen jokaisen sydämeen ennen kuin siitä ollaan valmiita päästämään irti. Rohaksen tyyli kirjoittaa on runomainen. Tarina etenee mukavalla vauhdilla ja kertoo koskettavan tarinan, jota jää miettimään vielä kirjan luettuaankin. Rohas onnistuu sukeltamaan syvälle ihmisyyteen ja ottamaan siihen sekä lapsen että aikuisen näkökulman ja välittämään sen lukijalle. Raivo on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani kotimaisia kaunokirjallisuusteoksia.” (Outi Turunen Vihdin Uutisissa 12.-13.5.2018)

”Eeva Rohaksen Raivo kertoo siitä mitä käy, kun alkoholin määrittämien perhesuhteiden on pakko muuttua. […] Vahvinta antia ovat Lunan osiot. Rohas kuvaa lapsen kokemuksen rikkoutuneesta perheestä hienovaraisesti. Isän huutaessa tai äidin maatessa lattialla ruuanlaiton unohtaen Lunan on turvallista muuttua itsekin olennoksi, joka rikkoutuu kosketuksesta. […] Teoksen hurjin jakso on kahden alkoholistin kohtaaminen, jota Elena seuraavana aamuna muistelee kärpäsenä katossa. Lopussa on aika pohtia, haudataanko Raivo ja olisiko elämässä sittenkin vielä toivoa.” (Pauliina Eriksson, Suomen Kuvalehti 21/2018)

Jos Eeva Rohaksen toisesta romaanista Raivosta poimisi keskeisimmän teesin, se voisi kuulua näin: Alkoholismi on raivostuttava vitsaus, josta kovimmin kärsivät läheiset. Alkoholisteja on Suomessa arviolta 400 000, eli läheiset mukaan luettuna sairaus kiduttaa hurjaa prosenttia pienestä kansasta. Rohas kirjoittaa ongelman akateemisesti koulutettujen, päällisin puolin kelvollisten perheiden arkeen, ja tekee piinallisen näkyväksi, miten alkoholi voi yksin romuttaa kaiken, vaikka elämä olisi muuten kohtalaisen kunnossa. […] Rohas uskaltaa kertoa romaanin tarinan juuri sopivan pienesti, kurottamatta liikaa alkoholismin taustalla oleviin syihin tai laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin.” (Kaisa Järvelä Aamulehdessä 5.5.2018)

”Eeva Rohaksen [s. 1982) kolmannen teoksen henkilöitä satuttaa joko oma tai läheisen alkoholismi. […] Tekijä välttää aihepiirin kliseet ja onnistuu loppua kohden luomaan vahvan jännitteen. Alkoholismiin sairastuneelle ryyppy on kuin väärät kiskot junalle. Minne kyyti vie, sitä ei voi ennakoida. Rohas saakin lukijan mielikuvituksen laukkaamaan: mitä tahansa voi tapahtua, etenkin kun kuvioissa on mukana lapsi. Mutta osoittelematta tulee näytetyksi sekin, että vaikka oma tahto horjuisi, on toivoa, jos nöyrtyy hakemaan apua.” (Anelma Järvenpää-Summanen Maaseudun Tulevaisuudessa 13.4.2018)

Mielenkiintoisinta Raivossa on kertojalla leikkiminen. Teos jakaantuu eri henkilöhahmojen kertomiin kappaleisiin, mutta välillä kertojana tuntuu olevan joku aivan toinen. Kertoja tuntuu epäilevän omia sanojaan ja tuo sitä kautta itseään esiin: ”Hiljaisuus. Se oli syvä hauta. Tai ei, eihän se hauta voinut olla. Hauta ei ole syvä, ei ihmisen ihmistä varten tekemä ainakaan, eikä hautaan olisi tehnyt mieli katsoa. Hiljaisuus oli tietysti kaivo. Voit kurkistaa mutta varo ettet putoa.” (s. 158) Välillä kertoja unohtaa oman roolinsa, jonka on itselleen antanut: ”…[S]illä viiltojälki ei ole syvä eikä onneksi valtimon kohdalla. Tai miksi minä sanon että onneksi. Minähän olen kärpänen. En kai minä mitään toivo.” (s. 206) […] Kertojan epäilyttävyys tekee teoksesta kiinnostavan myös metatasolla, ja se antaa syvyyttä tarinaan. Ihan tarkkaan ei aina voi tietää, kuka puhuu ja kuka tarinaa kertoo.” (Noora Yrttiaho Kiiltomato.netissä 9.6.2018)

”Rohaksen teoksessa nousee esiin ennen kaikkea yksilönvapauden rajallinen ja ristiriitainen luonne. Tarkemmin ilmaistuna olemme aina kahlittuja omaan historialliseen viitekehykseemme, josta käsin päädymme tekemään joko oikeita tai vääriä valintoja. Tuulin, Lunan ja alkoholistien vertaisryhmässä ravaavan Elenan näkökulmista Rohas näyttää, kuinka jälkiviisaus on traaginen osa elämää. Olennaisena osana vapauttamme tehdä viisaita valintoja rajoittavat alhaiset viettimme. Rohas nostaa raastavasti esiin, kuinka sokea ihminen on addiktioissaan milloin rakastumisen kiimassaan, milloin päihteitä käyttäessään. Kognitiivisella dissonanssilla eli ikävän todellisuuden torjumisella aiheutamme itsellemme kasoittain ikävyyksiä. […] Teoksen hahmot revitään huolellisesti auki ja takaumien sijoittelu saa tarinan intensiteetin kasvamaan kutkuttavan hitaasti huikeaan loppuunsa saakka. Tragedioiden ja niistä selviytymisen kuvaaminen yksilötasolla tuntuukin monesti emotionaalisen latautuneisuutensa vuoksi tehokkaammalta keinolta näyttää mielenterveyden järkkyminen, väkivalta, päihderiippuvuus ja lukemattomat muut yksilöjä riivaavat ongelmat laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Raivo ei ole miltään osin tendenssikirjallisuutta saati kiistakirjaa muistuttava tai edustava eksplisiittisen poliittinen teos, mutta sen teemojen ehdotonta yhteiskunnallista ulottuvuutta ei voi kieltää. Romaani on tärkeä puheenvuoro niistä mekanismeista, jotka pahimmassa tapauksessa syrjäyttävät yksilön yhteiskunnasta.” (Riku Lehtorannan arvio osoitteessa https://www.keskikirjastot.fi/web/arena/mita-lainaisin)

Piia Ahon suunnittelema Eeva Rohaksen Raivon (Otava) vimmainen kansi lupaa rivakkaa menoa. Sitä saadaan. Jo Hesarin esikoispalkintoehdokas, novellikokoelma Keltaiset tyypit ja Tiiliskivipalkittu Syvä pää osoittivat kirjailijan kykyä upota syvälle ihmissuhteiden koukeroihin ja mielen pimentoihin. […] Raivon kielirekisteri muuntuu rytmikkäästi kertojien vaihdellessa. Latautuneet hetket syntyvät puhujien mielikuvien, muistojen, aistien ja alati läsnä elävän luonnon mukana. ”Taas hiljaisuus kuin riite, jonka olisi kyllä saanut polkaistua rikki, jos olisi tahtonut, mutta Liisa antoi sen olla.” […] Kun lemmikkilisko vuorollaan tekee oman putoamistemppunsa, peli on vihdoin saatu päätökseen. Jään kaipaamaan porukkaa. Miten heille sittemmin kävi? Vaihtoehtoja jäi, mutta onko heillä sittenkään valta valita? Raivon kaltainen hieno romaani ei vastaa vaan kysyy. Jättää mieleen jäljen. Vimmainen kansikuva on matkan varrella saanut lisää merkityksiä. Taustalla hohtaa keltainen aurinko, ja Raivo peittyy hiljalleen sataviin lumihiutaleisiin.” (Hannele Salmisen arvio osoitteessa http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2018/05/eeva-rohas-raivo.html)

”Raivo on taitavasti rakennettu romaani, jossa on sopivasti monikerroksisuutta (nimeä myöten!) ja ajatuksia herättäviä tilanteita. Tarina vetoaa tunteisiin eikä osoittele vaan jättää sisältöä myös lukijan haltuun. Eeva Rohaksella on taito kirjoittaa siten, että rivien väliin jää paljon, ja tuo taito tuntuu vain vahvistuvan kirja kirjalta.” http://kirjakaapinkummitus.blogspot.com/2018/06/eeva-rohas-raivo.html

”Raivo on Eeva Rohaksen kolmas kirja, Tuulin, Iljan, Lunan ja Elenan tarina. Se kertoo repivästä erosta, rakkaudesta, riippuvuudesta ja ihmisistä, jotka saavat toistensa rakennelmat särkymään. Tarina kerrotaan kolmella eri äänellä, Tuulin, Elenan ja Lunan, ja kolmesta eri näkökulmasta niin, että palapeli rakentuu vähitellen, mutta niin, että niiden viimeisten palojen asettaminen jää lukijan tehtäväksi.

On kirjoja, jotka voi lukea vähän niin kuin välipalana, koska ne ovat jo melkein valmiiksi pureskeltuja. Raivo ei ole tällainen kirja – enkä sitä tosiaankaan odottanutkaan. Oikeastaan kirjassa on pureskeltavaa niin paljon, että sen lukemisen jälkeen meni monta päivää ennen, kuin sain edes arviotani aloitettua. Piti lehteillä sivuja taaksepäin, viipyillä vielä lauseissa, jotka ehkä tarkoittivatkin enemmän kuin mitä ensisilmäyksellä näytti, maistella kaunista kieltä. Tuntui, että kirjasta pitäisi osata sanoa enemmän kuin mitä osasin ja että ne palapelin viimeiset palatkin olisi voinut asettaa myös toisin. Mutta ehkä se oli tarkoituskin: se, että kirja herättää ajatuksia.” (Laura Häkkinen blogissaan Tässä kaupungissa tuulee aina)

Myös blogeissa:
https://anunihmeellisetmatkat.wordpress.com/tag/eeva-rohas/
http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2018/06/kaikkea-se-ei-kesta-eeva-rohas-raivo.html
http://kirjarouvanelamaa.blogspot.com/2018/04/eeva-rohas-raivo.html

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s