Keltaiset tyypit

kt
Keltaiset tyypit (Otava 2010) kertoo ihmisistä, jotka etsivät ääriviivojaan. Novellikokoelma oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Alla otteita arvioista:

”Jyväskyläläinen kirjallisuuden ja kirjoittamisen tutkija Eeva Rohas (s. 1982) näyttää sisäistäneen novellin hyveet heti ensi yrityksellä. Se ei tarkoita sitä, että hän kirjoittaisi klassikoihin viittailevaa, teknisesti näppärää ja silkoisen siistiä lyhytproosaa. Vaan sitä, että hän annostelee juuri oikealla – siis jännitteitä luovalla ja mielleyhtymiä inspiroivalla – tavalla kertomisen ja kertomatta jättämisen suhdetta. Laveaan maalailuun kun ei ole mahdollisuutta. Onnistumisen taustalla täytyy olla vankka näkemys siitä, mitkä ovat ne teot, asennot ja ilmeet, jotka erottavat yhden muista. Keltaiset tyypit -kokoelmassa näitä yksiä on paljon, jokaisessa vedossa ihan eri henkilöt, ja luojan paletin riittoisuus siten koetuksella. Toimivaan kuvioon kuuluu nurinkurisesti myös tietty ärsyttävyys: juuri kun henkilön pohjimmainen vaikutin pulpahtaa pintaan, hän katoaa näyttämöltä. Lukija ei oikein ehditä tulla tutuiksi hänen kanssaan. Juuri tämän Rohas osaa: hänen novellinsa eivät jätä nälkäiseksi, mutta ne jämähtävät kutkuttamaan mieltä. […] Tekee mieli liittää Eeva Rohas Raija Siekkisen novellistiikan vaativaan vanaveteen, voimavirtoihin, joissa kuvauksen konkretia vain alleviivaa yksilöiden ihmettelyä oman maailmansa, persoonallisuutensa ja reaktioidensa sisässä.” (Antti Majander Helsingin Sanomissa 23.9.2010)

”Tarinoita yhdistää toisaalta klassinen itseltään hukassa oleminen ja elämän häilyvyys. Toisaalta niitä erottaa toisistaan Rohaksen taitava akuuttien tilanteiden kehittely. Aivan huippua on Aprikoosien miehen tunnerieha hedelmäkojussa, kun koko elämä äkisti kiteytyy taistelussa viinirypäleistä. Posliinikana on hieno pieni dialogitarina koulupojan ja opintojenohjaajan välillä. Siinäkin sekä poika että mies joutuvat rajusti ja selkeyttävästi itsensä eteen ja lähtökohtaisesti sattumalta, väärinkäsityksen takia. Kaunokirjallisuudessa on aika yleisesti viljeltyä, että sattumat vievät hauraita ja vahvempiakin henkilöitä seikkailuihin ja löytöihin. Se ei kuitenkaan poista sitä, että Eeva Rohas väläyttää esiin juuri tämän keinon myötä omaäänisyyden ja fiktion tekijän kekseliäisyyden.” (Helena Miettinen Keskisuomalaisessa 17.9.2010)

Kirjallisuus on virhe, väitti professori Harri Veivon toimittaman kirjan otsikko jokunen vuosi sitten. Ainakin nuorten kirjailijoiden teoksissa on yleensä joku vääristymä, hiertymä tai suoranainen virhe, johon teksti kulkee ja josta se voimansa ammentaa. Eeva Rohaksen esikoisteos, novellikokoelma Keltaiset tyypit on täynnä näitä virheitä. Maailma on kylmä, ihmiset joko ajelehtivia tai ajavia, elämä usein nurjaa ja vääristynyttä. Teknisesti teos onkin sitten ihan muuta kuin virhe. Novellit ovat taitavia ja varmoja tilannekuvia. Voisi melkein sanoa, että Rohas on lainannut Arto Salmisen kynää ja silmälaseja, mutta aivan niin karua ja tyyliteltyä kieli ei ole, aivan yhtä brutaalilta maailma ei Rohaksen tekstissä sittenkään näytä. Rohas on kirjallisuustieteen maisteri sekä kirjallisuuden ja kirjoittamisen tutkija, hänen taitava tekstinsä ei kärsi oppineisuuden rasitteista. Lause on luonteva ja vaihtaa rytmiään herkästi. Rohaksen aiemmat kokeilut draamatekstin parissa ovat siis kantaneet hedelmää. Lisäksi novellien rakenne on harkittu mutta ei kaavamainen, vaikka kokoelman yhteinen teema voisi helposti johtaa käänteiden toistumiseen. […] Kokonaisuutena teos on vankka ja varma esikoinen.” (Mikko Nortela Kiiltomato.netissä 27.10.2010)